Kuolinpesien aseiden määrä kasvaa Suomessa voimakkaasti, kun paljon aseita omistavat suuret ikäluokat kuolevat.
Tilanne kuormittaa viranomaisia ja voi lisätä riskiä siitä, että aseita päätyy rikollisten käsiin.
Suomessa on noin 460 000 aseluvan haltijaa ja hieman alle puolitoista miljoonaa luvallista asetta. Suurilla ikäluokilla eli noin vuosina 1945–1950 syntyneillä on eniten ampuma-aseita, ja he alkavat olla kahdeksankymppisiä.
Kuolinpesistä tulee tyypillisimmin vanhoja metsästys- ja sotilasaseita. Erityisesti lyijyhaulikiellon myötä vanhojen haulikoiden arvot ovat romahtaneet.
Tyyppillisesti aseella on arvoa vain sen omistajalle. Ase on osa sen elämää, kavereita, harrastuksia. Kun sellanen heppu kuolee, perijät ajattelee et ase on arvokas, koska tämä niille tärkeä ihminen piti asetta arvokkaana. Todellisuudessa tyypillinen kuolinpesän ase on käytännössä arvoton, ne on vanhoja, ei välttämättä yhteensopivia muuttuneiden lakien kanssa ja käyttöarvoltaankin vähintään tuntemattomia. Erityisesti käyttöarvoa pienentää se että nuoremmat sukupolvet ei välttämättä harrasta mitään mikä liittyy aseisiin, joten vaikka ase olisi käyttökelpoinen, sille ei välttämättä löydy käyttäjää.
Aseilla on omistajalleen tunneside, joko se vituttaa, kun se aina ampuu ohi, tai se oli mukana kun oltiin kavereiden kanssa metsällä tai sen hankkimiseen ja huoltoon on mennyt aikaa ja vaivaa. Kun sitä ihmistä ei enää ole, tunneside katoaa. Joskus perillinen voi ajatella että ottaa ukin tms. aseeseen luvan itselleen ja pitää aseen muistona, joka sinänsä on ihan hyvä. Mut, vois kuvitella et ihmisen muistamiseksi vois tehdä jotain muutakin kuin ottaa mahdollisesti arvottoman aseen säilytyksen kontolleen.
Perillisille helpointa vois olla et aseen omistaja merkkaa testamenttiinsa aseensa arvottomiksi ja ohjeistaa niiden luovuttamisen poliisille tuhottavaksi. Jos joku perillisistä omistaa jo omia aseita, ne on varmasti jo keskustellu mitä jääneille aseille tehdään, mut jos asiassa ei ole omaa kokemusta, tyypilliset kuolinpesään jääneet aseet on vain turha taakka.
Jos on suunnitelmissa, että otat vanhempien/isovanhempien aseet haltuun sitten kun heistä aika jättää niin luvat kannattaa hoitaa kuntoon heti samantien. Se kun on oma sirkuksensa saada hoidettua ja varsinkin jos aseita on useampia niin niiden luvittaminen kerralla ei välttämättä ole aivan läpihuutojuttu. Lisäksi sen aseen omistamiselle pitää olla joku peruste, muistoesineenä niitä ei saa (toimintakuntoisena) pitää, ja vaikka isä/isoisä olisi aikanaan saanut pistooliluvat ihan vain pyytämällä (aikanaan varsinkin maatilallisille niitä on annettu mm. tuholaistorjuntaa varten) niin nykyään se ei ihan noin vain onnistu.
Mitään ylitsepääsemättömän vaikeaa tai kallista tuo ei ole, mutta jos asian jättää siihen asti että kuolinpesää selvittäessä pitää alkaa lupa-asioita hakemaan kuntoon niin se on jo valmiiksi raskaaseen tilanteeseen vielä ylimääräinen säätö ja poliisi ei kuolinpesien aseita määrättömän pitkään säilytä.
Ja kuten jutussakin todetaan, niin harvan asekaapissa mitään merkittävää rahallista arvoa on piilossa. Ostaessa ne aseet toki jotain maksavat, mutta jos ne poliisihuutokaupassa myydään niin käteen jää ehkä muutama satanen. Isäukon pesää jakaessa selviteltiin tuota aikanaan, metsästyskivääri, haulikko ja pistooli olisi myyntiarvoltaan ollut hyvänä päivänä ehkä 300 euroa yhteensä. Ja tuosta on vielä sen verran aikaa että lyijykiellosta ei vielä edes puhuttu missään.
Loppuun vielä ehkä se tärkein: Jos kuolinpesässä on aseita niin ne tulee hoitaa mahdollisimman nopeasti lainmukaiseen säilytykseen. Luvan omistaja saa ne tietysti säilyttää kotonaan, mutta jos esim leskellä ei ole hallussapitolupaa niin sinne entiseen yhteiseen asuntoon aseita ei saa jättää. Polisiilaitokselta saa ohjeet miten niiden kanssa tulee toimia.
Jos sattuisi käymään että pesästä löytyy jotain sotienaikaista epämääräisempää tavaraa niin tulevat joskus soiton jälkeen heti hakemaan. Nimim. kranaatti
